Vanha kanava

Kanava-alueen vaiheet
Ari Sirén

Valkeakosken vanhan kanavan hävittämisestä on kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Kuitenkin kanava elää edelleen ihmisten muistoissa. Kanavan alueen puisto, kanavalaitteet ja laivaliikenne olivat tärkeä osa Valkeakosken elämää.

Kanavan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1866. Sen ajan valkeakoskelaisille työmaa oli järkytys. Kylän elämänmenoa häiritsi ensin pakkolunastus, ”expropriationi”, kun uuden kanavan tieltä oli hävitettävä joukko asuinrakennuksia. Hämäläinen –lehden kirjeenvaihtaja kuvaili tunnelmia kylässä seuraavanlaisesti. ”Täällä Walkiakosken kylässä ruvetaan nyt hävityksen kauhistuksella ahdistamaan niitä mökkejä, jotka ovat aiotun kanavan tiellä. Äijät ja ämmät pakenevat raunioiksi raukeavista pesistänsä kuljeskelen neuvottomina mikä mihinkin etsien pysyvämpää paikkaa kotijumalillensa. Exprpriationi -asetuksesta he ovat varsin ymmällänsä arvellen moisen asetuksen loukkaavan heidän omistusoikeuttaan, vaikka he jo korkialta kruunulta saivat runsaan palkinnon mädänneistä ja ulkonäöltä rumista tölleistänsä.”

Kanava kaivettiin Valkeakosken pienemmän haaran, Vähäkosken, pohjoispuolelle. varsinaisiin rakennustöihin päästiin vuonna 1867. Kanavatyömaasta ei ollut tarkoitus tehdä hätäaputyötä, mutta samaan aikaan osuneet nälkävuodet tekivät siitä käytännössä sellaisen. Vuonna 1867 työntekijöitä oli parhaimmillaan liki 250.

Kanava rakennettiin piiri-insinööri Knut Pippingin suunnitelmien mukaan. siihen tehtiin kaksi sulkukammiota, sekä tarpeelliset väylät kanavan ylä- ja alapuolelle. Myös kanavan yläpuolisia Putaan ja Apianvirtoja ruopattiin ja kivettiin. Sulkukammiot saatiin valmiiksi vuonna 1868. Sulkuportit asetettiin paikoilleen keväällä 1869. Samalla rakennettiin kanavankaitsijan asunto, tavaramakasiini ym. Kanavan ympäristö tasattiin ja siitä rakennettiin aidattu puisto.

2. 7. 1869 kaikki oli valmista. Kanavan suu ja rannat oli koristeltu lipuin ja köynnöksin. Paikalle oli saapunut noin 2000 ihmistä seuraamaan kanavan juhlallisia vihkiäisiä. Kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg ja läänin kuvernööri Klaus Herman Molander saapuivat seurueineen iltapäivällä. Kanavan läheiselle kummulle oli järjestetty juhlallinen vastaanotto. Kello 18.00 kenraalikuvernööri seurueineen astui Roine-laivaan, joka kulki kanavan ja sulkujen läpi Mallasveteen.

Kanavan ympäristö rakennettiin puistoksi. Kanavauoman reunoille tehtiin hiekkakäytävät, vetotiet. Niistä ylemmäksi kanavan varteen tasattiin puistokäytävä. Sulkuporttien ympäristö aidattiin, sen reunoille istutettiin puurivit. Kanavakasöörin asuinrakennuksen piha koristettiin pensas- ja puuistutuksin. Valkeakosken kanava oli varsinainen keidas tehdaskylän keskellä. Sellaisena se säilyi koko olemassaolonsa ajan. Istutuksia uusittiin, joitain rakennelmia muutettiin, mutta puisto säilyi. Kanavapuiston tunnelma, hienous, selittää sen, miksi sillä on edelleen, viisikymmentä vuotta hävittämisen jälkeen, suuri arvo valkeakoskelaisten mielissä.

Ajan myötä Valkeakosken kanavasta kehittyi liikenteellisesti tärkeä kauttakulkuväylä. Se mahdollisti laivaliikenteen yläpuolisen vesistön latvoilta rautatien varteen Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Ennen autoliikenteen voimakasta kasvua oli laivakuljetus sisämaankin merkittävä kuljetusväylä.

Laivaliikenne Valkeakosken läpi alkoi vähentyä 1920-luvulta. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi sisävesiristeilyjen aika, joka palautti matkustajat. Rahdit siirtyivät autoihin. Metsäteollisuuden puukuljetukset vähenivät nekin loppuakseen lähes kokonaan 1970-luvulla.

Valkeakosken kanava jäi liian pieneksi 1940-luvulla. Hinattavat tukkinippulautat eivät mahtuneet kanavaan, vaan niitä piti jakaa ja uittaa osina. Kanava oli matala huolimatta lukuisista syvennyksistä. Lisäksi kanavan yläpäässä voimakas sivuvirtaus tuotti vaikeuksia. Näiden syiden pohjalta kanava päätettiin uudistaa. Olemassa olevan uoman muuttaminen olisi ollut liian suuritöistä, joten edullisempaa oli rakentaa kokonaan uusi kanava. Valkeakosken nykyinen kanava mitoitettiin palvelemaan nippu-uittojen tarpeita. se rakennettiin suorana väylänä kosken eteläpuolelle. Aivan kuten edelliselläkin kerralla, nytkin jouduttiin purkamaan ja muuttamaan suuri joukko rakennuksia kanavan tieltä. Kanava valmistui vuonna 1955.

Uuden kanavan valmistuttua vanha kanava siirtyi maanvaihdossa Yhtyneiden Paperitehtaiden omistukseen. Sopimuksessa valtio kielsi kanavan käytön uittoon tai muuhun liikenteeseen. Teräksiset sulkuportit ja kääntösilta purettiin pois. Kääntösilta purettiin alkuvuodesta 1958. Yhtyneiden Paperitehtaiden piirissä mietittiin kanavalle käyttöä, siitä suunniteltiin sekä uima-allasta että väestönsuojaa, mutta kumpikin osoittautui kannattamattomaksi. Kanava päätettiin täyttää. Valkeakosken kauppalalle luovutettiin kanavasta hienoksi hakattuja kiviä torinrannan kiveämiseen. Kiviä vietiin myös rakenteilla olleen uuden valtatie kolmen työmaalle. Loput, lähinnä alemman sulkukammion Myllysaaren puoleinen laita, jätettiin maan alle. Kanavan täyttö saatiin valmiksi 1960-luvun alkuvuosina. Kanavan penkereet tasattiin ja koko alue nurmetettiin.

Kanavan eteläpuolelle, kanavan ja Myllysaaren väliin jäi Valkeakosken Vähäkoski, kosken pienempi uoma. Matala ja kivinen koski oli kaivettu 1500-luvulla myllynpaikaksi. Roukon tilan maan läpi kulkeessa uomassa oli Roukon ja Liuttulan talojen yhteinen mylly, Kaivannon mylly. Viimeiset vesimyllyt Vähäkoskesta purettiin 1890-luvulla. Kosken koko vesivoima saatiin tehtaan käyttöön. Uoma padottiin, sen vesi johdettiin tehtaan turbiineihin. Vuoden 1901 suurpalon jälkeen Vähäkosken vettä ei enää tarvittu pyörittämään tehtaan turbiineja, mutta Myllysaaren paperitehtaan raakaveden otto säilyi Vähäkoskessa. Koskessa oli neulapato ja välppä, ”tiikki”. 1920-luvulla Vähäkosken uoma neulapatoon saakka täytettiin. Maan alla ovat säilyneet padon betoni- ja teräsrakenteet, tehtaalle lähtevä raakavesiputki, betoninen vesirännin suu sekä kosken luonnonkivestä kylmämuuratut reunamuurit.